Susivuoren saaga

Alkusanat

Parhaissa tarinoissa yhdistyvät sekä historia että jopa vuosisatoja sukupolvelta toiselle periytyneet kertomukset. Tämä on juuri yksi niitä tarinoita ja on vain lukijan silmässä tai kuulijan korvassa, mitä haluaa uskoa ja mitä epäillä. Vietä silti tovi Susivuoren saagan parissa ja anna aatostesi kuljettaa sinut vuosisatojen taa.

Lähteet

Ensimmäiset kirjatut tiedot Suomen varhaishistoriasta löytyvät 1100 luvulta ja näitä lähteitä tunnetaan parikymmentä. Paavin kuuria ja Novgorodin kronikat valottavat Suomen varhaisimpia tunnettuja hetkiä, mutta muitakin lähteitä on. Islannin kuuluisin historioitsija ja runoilija – Snorri Sturluson (1179-1241) – on kirjoittanut Heimskringlan, eli Norjan kuningassaagat ja näissä hän mainitsee Suomen useampaankin otteeseen.

Meidän tarinamme saa alkunsa rautakauden loppupuolella, syksyllä vuonna 1007. Heimskringlassa kerrotaan miten Olaf Haralddson, eli ”Olavi Pyhä” nosti purjeet ja lähti ryöstöretkelle Ruotsin rannikolle ja Mälarille. Tuottoisan retken ja seuraavana keväänä käytyjen kahden voitokkaan taistelun jälkeen hän käänsi laivojensa keulat kohti Suomea, juuri kesän korvalla vuonna 1008.

Olavi Pyhän kolmas taistelu

”Ruotsista he purjehtivat Suomeen ja ryöstelivät siellä sekä kulkivat sisämaahan. Ihmiset pakenivat metsään ja heidän talonsa tyhjennettiin kaikista tavaroista. Kuningas kulki rannikolta ylös ja sattui Hirdalin laaksoon – missä ryöstösaalis jäi kuitenkin laihaksi eikä ihmisiä näkynyt – ja koska päivä oli kääntymässä iltaan kuningas kääntyi takaisin kohti laivojaan. Nyt kun he olivat jälleen metsässä ryntäsi ihmisiä heidän kimppuunsa joka puolelta ja hyökkäys oli väkevä. Kuningas käski miestensä suojata itseään kilvillään, mutta ennen poispääsyä metsästä he menettivät monia ihmishenkiä ja moni haavoittui. Vihdoin, myöhään illalla he pääsivät laivoille. Yön pimeydessä suomalaiset loitsivat noituudellaan hirmuisen myrskyn ja inhan kelin merelle, mutta kuningas määräsi nostamaan ankkurit ja levittämään purjeet ja luovimaan koko yön pois maan ääreltä. Kuninkaan onni oli ylivoimainen verrattuna suomalaisten noituuteen ja hänen laivansa pääsivät merelle.” ~ Heimskringla, Snorri Sturluson 1225

Olavi pääsi pakenemaan rannikkoa pitkin ylöspäin, vaikka ilmeisesti osa suomalaisista jopa seurasi heitä maitse.

Tuhatvuotinen tarina

Olavin matka kulki pohjoiseen pitkin Suomen rannikkoa ja voidaan vain arvailla, mitä laivojen miehistön mielessä liikkui vakavan löylytyksen ja koettujen noituuksien jälkeen. Noina aikoina vedenpinta oli eri korkeudella kuin nykyään. Pohjanlahden maa-alueetkaan eivät olleet vielä suuremmin kohonneet joten rannikkolinja oli hyvin erilainen kuin mitä me tänä päivänä näemme. Aika-ajoin viikinkilaivue pysähtyi täydentämään vesi- ja ruokavarastojaan rauhallisilla seuduilla. Yksi näistä pysähdyksistä sattui pitkänmallisen, sisämaahan vievän lahden suulla ja ilman tätä sattumaa, ei Susivuoren saagaa varmasti olisi.

Olavin kolmannen laivan miehistöön kuului nuori viikinki jonka nimeksi perimätiedossa mainitaan Arne (tai suomalaisittain Aarne) ja hän oli yksi laivueensa nimetyistä riistamiehistä. Merenkulku ei ollut ilmeisesti hänen leipälajinsa ja kenties Suomen metsät, riistan määrä sekä suomalaisten taistelutahto tekivät vaikutuksen, sillä jostain syystä hän päätti jäädä laivasta ja lähteä omille teilleen. Illankähmässä – vain pieni tavaranyssäkkä ja aseensa mukanaan – hän poistui rannikkoleiristä pimeän turvin ja aloitti oman seikkailunsa Suomen rannikolla. Tuolloin elettiin siis alkukesää vuonna 1008 – eli kauan ovat tarinat Susivuoren alueella kulkeneet sukupolvelta toiselle.

Vuori löytyy

Paljon on tietoa varmasti kadonnut vuosien varrella, mutta jotain on vielä näihinkin päiviin säilynyt. Aarne oli hypännyt rannikolla (miltei nykyisen Jepuan kohdalla) laivasta ja lähtenyt kulkemaan silloisen kapeahkon merenlahden rantaa sisämaahan päin. Löydettyään lahdesta erottuvan, kalaisan joen suiston (nykyisen Kauhavan kohdalla) muutaman rauhallisesti kuljetun päivämatkan päästä, hän alkoi tutkimaan ympäristöä tarkemmin ja etsimään sopivaa tuvan paikkaa.

Vain peninkulman (n. 10km) päästä joelta pohjoiseen Aarne löysi paikan minkä näki hyväksi asettua. Alavalta maalta hiukan kohoava alue, jonka toisella puolen kasvoi suorastaan ylimaallisen suoraa ja komeaa puuta. Metsä kuhisi niin pientä kuin suurempaakin riistaa ja kun alueella oli vielä sekä lähde, lampi että pieni puro, ei Aarne tohtinut kauemmas lähteä. Hän kiitti jumaliaan ja otti näin hyvän paikan löytymisen suopeutena ja merkkinä lähtöpäätöksensä oikeudesta.

Hiisien naapurina

Aarne alkoi rakentamaan pientä tupaa ja kun komeaa rakennuspuuta oli tarjolla, ei tarvinnut lähteä kauempaa etsimään. Ilmeisesti paikan metsä on aina ollut runsaskasvuista, sillä vielä 1800 luvullakin alueelta haettiin kaikki lähialueiden rakennuspuut, koska ”niin suoraa ja suurta petäjää ei muualla ollut”. Ensimmäisen puun kaato ei kuitenkaan mennyt aivan ongelmitta. Tarinat kertovat, että alueen puiden suuruus ja komeus ei ollut sattumaa, vaan metsän suojassa elävien hiisien taikuuden aikaansaannosta. Aarnen kirveenheiluttelu houkutteli hiljaisuuteen tottuneet hiidet paikan päälle, eivätkä ne aluksi katsoneet suopeasti alueelleen ilmestynyttä nuorukaista.

Aarne ei kuitenkaan hiisistä suuremmin hätkähtänyt vaan reiluna pohjolan miehenä kysyi voisiko jotenkin todistaa hiisille hyvät aikeensa ja näin saada luvan asettua aloilleen. Hiidet, jotka tunnetusti ymmärsivät sekä aarteiden, että kaupankäynnin päälle pyysivät Aarnea tekemään kolme tehtävää. Näissä hän saisi osoittaa, mistä puusta on mies veistetty.

Kolme koitosta

Ensimmäinen hiisien tehtävä vei Aarnen ajamaan pois pohjoisesta vaeltaneen suuren susilauman, joka häiritsi alueen rauhaa. Tehtävä ei ollut helppo edes hyväksi metsästäjäksi tiedetylle miehelle, mutta niin jousta, tulta kuin haaska-ansojakin käyttäen hän sai vakuutettua laumalle, että helpompiakin riistamaita löytyy. Kertoman mukaan Aarne kohtasi susilauman suurimman ja surmasi sen kirveellä heittäen – eikä sen jälkeen vuorella ole näkynyt edes suden hännänpään vilahdusta. Kertomus susien karkotuksesta levisi myöhemmin, mistä johtuen Aarnea sanottiin  Susi-Aarneksi tai Suensurmaksi ja alue sai kutsumanimen Susivuori. 

Toisessa tehtävässä Aarnen piti siirtää suuri kivi, jonka hiisille kauan sitten suuttunut Kalevanpoika oli viskannu läheisen puron laskuojan tukkeeksi, nostaen näin lammen pinnan hiisien kotiluolaan saakka. Kivi oli sen kokoinen, ettei sitä olisi yhden miehen voimin pois nostettu, mutta laivoilla oli Aarne oppinut taljapyörän käyttöä ja vaikka sekin yhdeltä mieheltä voimaa vaati, työ onnistui helpommin. Hiidet olivat tyytyväisiä ja Aarne sai tulevalle tuvalleen mainion kulmakiven.

Kolmas tehtävä oli kenties todistus hiisien huumorintajusta, sillä he haastoivat Aarnen kumoamaan kanssaan ”Hiiden sarven” luolassaan. Tarina ei kerro, minkä eläimen sarvi oli kyseessä, mutta koko mainitaan julmetuksi – juoman taas kerrotaan sihisseen ja olleen sangen vahvaa. Luola teki vieraaseen lähtemättömän vaikutuksen, sillä sen ”seinät tiukkuivat hopiaa ja nurkissa kulta kilisi”. Hiidet ja Aarne istuivat luolan keskelle nuotion ääreen ja vuoroon kukin kaatoi sarvellisen. Vain niukin naukin pystyi Aarne sarven yhdeltä istumalta kumoamaan ja lausumaan hiisien lorun;

 ”Liekin roihussa, sarven kuohussa –
onnea loihdimme, tuuria taiomme –
välkkyköön vaski ja hohtakoon hopea –
olkoon polkusi pitkä –
ja loppusi nopea”.


Omin jaloin Aarne kuitenkin leiriinsä luolalta palasi, mutta sen verran vahvaa oli hiisijuoma ilmeisesti ollut, ettei mies enää seuraavana päivänä hiisien luolan paikkaa muistanut tai saanut mieleensä palautettua, mutta luolan seinien kirkasta hopean välkettä hän ei koskaan unohtanut.

Nyt kun hiidet olivat uudesta naapuristaan vakuuttuneita, solmittiin sopimus – ”Niin kauan kuin vuorella sopuisasti käyttäydytään, luonnon henkiä kunnioitetaan ja metsän karjaa sekä viljaa kohtuudella ja viisaudella käytetään, säilyy naapurisopu hiisien ja vuoren isännän välillä”. Tuota ”Susivuoren sopimusta” täällä edelleen kunnioitetaan ja sen mukaan vuoren lähistöllä eletään.

Arkea

Kun Aarne oli pienen tupansa pystyttänyt, alkoi normaali elämänkulku Susivuorella. Metsästämällä ja kalastamalla oli helppo tulla toimeen. Perimätiedon muruset paljastavat, että alueelta sai jo muinoin pyydettyä erilaisia metsälintuja, kettuja ja jopa hirveä. Susien häivyttyä myös alueen metsäpeurakanta kasvoi ja riistaa oli yllinkyllin. Ilmeisesti hiidet olivat Aarnelle suopeita, sillä lukuisat alueelta löytyneet eri kausilta olevat peurakuopat kertovat omaa historiaansa saaliin määrästä.

Jonkin aikaa aloillaan oltuaan, alkoi Aarne tekemään pieniä tutkimusmatkoja sekä rannikolle, että sisämaahan ja jossakin vaiheessa retkiään hän törmäsi myös suomalaisiin. Alun ennakkoluulojen ja kyräilyn jälkeen erinomainen metsämies hyväksyttiin ja paikalliset havaitsivat Aarnen toimittamat nahat ja lihat hyviksi. Elämä Susivuorella tasoittui hetkiseksi.

Elämää ja kuolemaa Susivuorella

Perimätieto kertoo, että jossain vaiheessa Aarne löysi itselleen Rauni nimisen puolison paikallisen väestön joukosta ja elämä Susivuorella otti uuden käänteen. Tupa laajeni, rakkaus kukoisti ja jälkikasvuakin syntyi, kun maailmaan ilmestyi tytär, joka sai nimen Viljakka. Myöhemmin syntyi vielä poikakin, Ohto. Pojan nimi katsottiin myöhemmin enteeksi, sillä hän menehtyi nuorella iällä ikävästi, jouduttuaan eräänä keväänä karhun ja tämän pentujen väliin. Susivuoren lähistöllä sijaitseva Karhunmaa vei näin uhrin, mutta sen johdosta karhunpyynti sujui vuosikausia ongelmitta. Viljakka kasvoi kertomusten mukaan maineikkaaksi tietäjäksi ja rohtojen tekijäksi.

Aarnen elämänvaiheista on monta pientä tarinaa, mutta harvat niistä niin tarunhohtoisia, kuin Susivuoren synty. Hänen myöhäisemmät vaiheensa pitivät sisällään lähinnä rauhaisaa eloa, lukuunottamatta muutamaa pientä paikallista kahakkaa. Hiisien kanssa tehty sopimus oli kenties tuottanut tulosta, sillä vaikkei Aarne koskaan enää löytänyt hopealuolaa, hyvä metsäonni oli kartuttanut jopa hiukan varallisuutta tuolle aikanaan laivasta hypänneelle pohjanmiehelle. Aarne ja Rauni elivät tuon ajan mittapuulla katsottuna sangen pitkään, kunnes ”eräänä kevättalvena pakkasen myötä tulleet henkivallat tarttuivat Rauniin ja veivät mukanaan.” Hänen haudalleen tuvan pihaan istuttivat Aarne ja Viljakka muualta tuodun pihlajan – symbolisen elämänpuun – jonka tiedettiin karkottavan pahaa ja kutsuvan hyvää. Tuo pihlaja on aikojen saatossa jo paikalta hävinnyt, mutta jostain syystä tällä tontilla yhä välillä nousee yksittäinen pihlajan taimi kertomaan omaa tarinaansa vuosituhat sitten koetusta rakkaudesta.

Ilmeisesti vuoden 1040 tienoilla, syksyn tehdessä tuloaan, Aarne lähti alas rannikolle suuntautuneelle nahanmyyntiretkelle. Joku oli hänen kauppapaikalta lähtiessään yrittänyt väkivalloin päästä toteutuneen kaupan osingoille ja nujakassa Aarne haavoittui kylkeensä. Sitkeä mies pääsi kuitenkin kotiinsa ja tyttärensä hoitoon. Rohdot eivät kuitenkaan enää auttaneet joten Viljakka joutui saattamaan meren takaa tulleen isänsä esi-isien luo. Tarina kertoo, että ennen verhon tuolle puolen siirtymistä, oli Aarne kuiskannut tyttärelleen viimeiset sanansa; ”Tämä on kotini ja tämä on onneni paikka. En minä täältä koskaan kokonaan katoa.” Näin Aarne Suensurma katosi ajasta ikuisuuteen, mutta tarinat jäivät elämään ja väitetäänpä, että hyvällä onnella saattaa vieläkin nähdä vilaukselta puiden siimeksessä myhäillen tiluksia tutkivan hahmon.

Susivuoren perintö

Aarnen aikojen jälkeen ”Ulv berg” – Susivuori – on kokenut monenlaista. Alkuperäinen lampi vuoren laelta on ehtinyt välillä soistumaan ja kuivamaan, uusia puroja on virrannut ja uusia lampia syntynyt. Menneistä rakennuksista ei enää ole juuri jälkeäkään, muutamaa nurkkakiveä lukuunottamatta ja tarinatkin ovat vuosien varrella kulkeneet suusta suuhun ja korvasta korvaan, jokaisen kertojan suussa ehkä hiukan värittyen. Historiaa alueella kuitenkin on paljon ja juuri sitä tahdomme esiin nostaa sekä kertoa Susivuoren saagaa kaikille vieraille.

Vaikkei perimätieto aina ole kovin tarkkaa, on nostettava esiin joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia, sillä esimerkiksi tarinoissakin esiintyneitä metsäpeuroja Susivuorella on paljon, alue on geologisesti erikoista ja metsäkin poikkeuksellisen jykeväkasvuista. Huomioiden vielä eri ikäiset metsästyskuopat ja uhrikolot kalliossa, ei liene ihme että mielikuvitus saattaa lähteä täällä helposti laukalle.

Myös Hiisien hopealuola on jäänyt elämään omaa elämäänsä paikallisiin kertomuksiin, sillä historiassa on monia viitteitä alueelta tehtyihin hopeaetsintöihin. Aikoinaan alueella on usein kuljeskellut tinuri (eli hopea/tinaseppä) joka aina kertoi hakevansa hopeaa vuorelta. Hänen jutuissaan toistui aina esiintymä, ”mistä hopeaa saattoi vain vuolla ja sitä oli enemmän kuin uneksimaan pystyi.” Vielä 1900 luvun taitteessakin Hopiavuoren Vihtoriksi nimitetty herra etsi täältä Susivuoren hopeaa, sitä kuitenkaan koskaan löytämättä.

Tänä päivänä Susivuori kasvaa ja kehittyy paikkana, missä tarinat ja myytit kohtaavat historian ja nykypäivän. 


Sinut – Vieras – tahdomme toivottaa tervetulleeksi Susivuorelle! Noudata täällä ollessasi vain ”Susivuoren sopimusta”, niin kuka tietää – saatat sinäkin nähdä vilauksen Aarnesta tai kenties pääset kumoamaan sarvellisen hiisien kanssa.

Vieritä ylös